Anita Malisen Oppimisen särö -nettiluento oli minulle entuudestaan tuttu, mutta mielelläni katsoin sen uudestaankin. Vertailin omia muistiinpanojani edellisiin (alkuvuodelta), ja olin näemmä nostanut esiin vähän eri asioita. Näköjään eri asiat nousevat mieleeni ja esimerkiksi omien materiaalien äkillinen katoaminen oli minulle erittäin ajankohtainen kotonani sattuneen tulipalon jäljiltä.
Optimaalista olisi löytää tilanne, jossa tuttuus ja vieraus ovat sopivasti ristiriidassa. Malinen lainasi John Deweyn oppeja ja herätteli kiinnostusta "verhon takana olevaan". Selityksiä pysyä verhon tällä puolen on loputtomiin, eikä kiinnostus herää ennen kuin uusi asia on riittävän tärkeä synnyttämään halua oppia.
Ensinnäkin taustalla oleva dia (tai useimmiten kulma siitä) olisi voinut olla peitettynä, kun opettaja puhui. Se häiritsi minua ruudussa. Neljän minuutin kohdalla leikkaus pomppi niin paljon, että jos kyseessä ei olisi ollut koulutyö, olisin lopettanut katsomisen siihen. Kolmas minua häiritsevä tekijä oli taustalla näkyvä lavuaari. Tämä johtui varmasti sairaalahuonemielleyhtymästä eikä siten ollut niinkään yhteydessä sen suurempaan oppimisen säröön.
Malinen nosti esiin opettajan tilanteen, jossa syystä tai toisesta ei olekaan materiaaleja mukana. Tämä lienee tuttu tilanne (tai ainakin mielikuva) kaikille ammattilaiskouluttajille. Malinen itse kertoi rauhoittaneensa itseään tilanteessa ja selviytyneensä paremmin kuin tutun kalvonivaskan kanssa. Opiskelijatkin olivat kiitelleet, kun oppimisympäristö oli ollut rauhaisa. Sen sijaan jäin miettimään, miksi tämäkin opettaja kuitenkin seuraavalla kerralla otti edelleen kalvonsa mukaan. No, onneksi niitä sentään oli ollut aiempaa vähemmän.
Minulle jäi mieleeni Malisen tapa painottaa opettajan vastuuta aistia, koska oppija ei ole valmis säröyttämään ajatuksiaan. Opettajalla ei ole oikeutta tunkeutua ytimeen. Sen sijaan kiukuttelu (ehkä opettajaakin kohtaan) on hyvä merkki siitä, että oppiminen voi alkaa. Lempeä tapa säröyttää on aloittaa oppimisprosessi oppijasta esimerkiksi kysymällä mitä oppija tarvitsee.
Tämä oli ensimmäinen oivallukseni omissa opeopinnoissani. Olin tulossa valmiiseen "putkeen" ja suorittamaan opinnot ottaen vastaan, mitä Haaga-Helia minulle tarjoaa. Ensimmäisessä HEKS-keskustelussa minulle avautui, että höpsis, minähän opiskelen itseäni varten. Tämä oli minulle ensimmäinen särö, joka liittyi uuteen tilanteeseeni työelämässä, jossa olin samoihin aikoihin tehnyt päätöksen: Minä olen rohkea ja en pelkää virheitä.
Laiskalle pakko on paras kannustin
Aikuinen on oppijana mukavuudenhaluinen ja työelämän hektisyys pakottaa pitäytymään totutuissa toiminta- ja ajattelutavoissa. Oppimisen ilon sijaan Malisen mukaan oppiminen on epämukavaa, kun säröytyminen rikkoo omaa suojavyöhykettä.
Optimaalista olisi löytää tilanne, jossa tuttuus ja vieraus ovat sopivasti ristiriidassa. Malinen lainasi John Deweyn oppeja ja herätteli kiinnostusta "verhon takana olevaan". Selityksiä pysyä verhon tällä puolen on loputtomiin, eikä kiinnostus herää ennen kuin uusi asia on riittävän tärkeä synnyttämään halua oppia.
Teknisestä toteutuksesta
Nettiluento oli teknisesti toteutettu hieman totutusta poikkeavalla tavalla, kun esimerkiksi opettajan liikehdintää luokassa ei pyritty estämään seisottamalla pömpelin takana. Opettajan lämmin ja rauhallinen olemus välittyi myös ruudun kautta. Suosittelen yleensä välttämään tällaista toteutusta, jossa osa on verkon välityksellä ja osa paikalla luokassa, mutta tässä etäläsnätoteutus oli mielestäni vallan toimiva. Kolme pientä asiaa minua jäi kuitenkin häiritsemään.
Ensinnäkin taustalla oleva dia (tai useimmiten kulma siitä) olisi voinut olla peitettynä, kun opettaja puhui. Se häiritsi minua ruudussa. Neljän minuutin kohdalla leikkaus pomppi niin paljon, että jos kyseessä ei olisi ollut koulutyö, olisin lopettanut katsomisen siihen. Kolmas minua häiritsevä tekijä oli taustalla näkyvä lavuaari. Tämä johtui varmasti sairaalahuonemielleyhtymästä eikä siten ollut niinkään yhteydessä sen suurempaan oppimisen säröön.
Malinen nosti esiin opettajan tilanteen, jossa syystä tai toisesta ei olekaan materiaaleja mukana. Tämä lienee tuttu tilanne (tai ainakin mielikuva) kaikille ammattilaiskouluttajille. Malinen itse kertoi rauhoittaneensa itseään tilanteessa ja selviytyneensä paremmin kuin tutun kalvonivaskan kanssa. Opiskelijatkin olivat kiitelleet, kun oppimisympäristö oli ollut rauhaisa. Sen sijaan jäin miettimään, miksi tämäkin opettaja kuitenkin seuraavalla kerralla otti edelleen kalvonsa mukaan. No, onneksi niitä sentään oli ollut aiempaa vähemmän.
Mikä minua voisi säröyttää?
Minulle jäi mieleeni Malisen tapa painottaa opettajan vastuuta aistia, koska oppija ei ole valmis säröyttämään ajatuksiaan. Opettajalla ei ole oikeutta tunkeutua ytimeen. Sen sijaan kiukuttelu (ehkä opettajaakin kohtaan) on hyvä merkki siitä, että oppiminen voi alkaa. Lempeä tapa säröyttää on aloittaa oppimisprosessi oppijasta esimerkiksi kysymällä mitä oppija tarvitsee.
Tämä oli ensimmäinen oivallukseni omissa opeopinnoissani. Olin tulossa valmiiseen "putkeen" ja suorittamaan opinnot ottaen vastaan, mitä Haaga-Helia minulle tarjoaa. Ensimmäisessä HEKS-keskustelussa minulle avautui, että höpsis, minähän opiskelen itseäni varten. Tämä oli minulle ensimmäinen särö, joka liittyi uuteen tilanteeseeni työelämässä, jossa olin samoihin aikoihin tehnyt päätöksen: Minä olen rohkea ja en pelkää virheitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti