Saavuin seuraamaan amk-opiskelijoiden viestinnän peruskurssia 1.12.2015. Odotin jälleen tulevani vain seuraamaan, mutta niin sitä vain tulee osallistuttua - viimeistään opettajan aloitteesta. Kyseessä oli (jälleen kerran) oikea työelämän projekti, jonka esittelyyn opiskelijat valmistautuivat tunnilla. Esittely päämiehelle olisi seuraavalla kerralla, joten tämän piti olla nyt sitä esityksen viimeistelyä.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Yksikään neljästä ryhmästä ei ollut valmistellut esitystään sille tasolle, mitä eteneminen olisi edellyttänyt ja opiskelijaryhmä alkoi työstää esitystään siinä. Olihan heillä kaksi tuntia aikaa. Ehkä joku meistäkin on joskus, ihan vain joskus, ollut kokouksessa, johon osallistujat eivät ole valmistautuneet.
Kyllä! Tässä vaiheessa minulla tuli mieleeni ne kauhukokoukset, jossa yksi kirjoittaa ruudulla ja seitsemän muuta toljottaa valkokankaalle. "Kirjoita siihen 'kuinka'", sanoo yksi. "Vai olisiko 'miten' kuitenkin parempi?", kysyy toinen. Sen sijaan, että pöydän ympärillä olisi seitsemän katsomassa ruutua, nyt oli reilut parikymmentä. Huoh. Tämä olisi totta vieköön pitänyt tehdä pienryhmissä.
Myös sisäinen viestintä muistutti minua totisesta työelämästä. On hienoa, että opiskelijat oppivat työelämälähtöisissä projekteissa, ja oppiaineet ovat takaa-alalla. Tässäkin projektissa opittiin ymmärtääkseni ainakin tutkimusmenetelmiä, viestintää ja toista kotimaista. Opettajiakin projektin ympärillä oli siis ainakin neljä (kun mukaan laskee yritysyhteistyöstä vastaavan henkilön).
Kurssiviestintä tuntui kuitenkin olevan kurssien sisäisiä. Yksi opettaja ohjeistaa, ja toinen jatkaa seuraavasta vaiheesta, mikäli opiskelijat ovat ymmärtäneet tehdä työnsä siihen asti. Sen sijaan, että opiskelijoilla olisi projektitiimejä ja työtiloja, heillä on Moodlensa jokaiselle kurssille. Ja tällä kertaa, opettajat eivät välttämättä tienneet, mitä toinen on ohjeistanut tai ainakaan se ei välittynyt opiskelijoille. Ihan kuin joku joskus olisi jossain työelämässä kohdannut samanlaista. Vai oliko se sittenkin niin, että oikeassa työelämässä siilojen ylitykset onnistuvat aina mutkitta?
Jos edellisellä tunnilla tuli sellainen olo, että opettajilla oli mukava turvaverkko toisistaan, nyt tuli toisenlainen tunne. Opettaja oli varautunut täysin toisenlaiseen tilanteeseen, vaillinaisin tiedoin ja ennen kaikkea yksin tilanteessa - kuin perusperstai viestintäalalla. Hän selviytyi toki, mutta joutui sopimaan uuden ajan pienryhmän kanssa saadakseen työn ns. maaliin asti. Hän joutui myös puuttumaan etenemiseen varmasti enemmän kuin oli varautunut.
Minulle tuli järkytyksenä, että osa opiskelijoista suhtautui tunnin antiin niin leväperäisesti. Tunnin loppuessa paikalla oli enää vain kolmannes opiskelijoista, ja vain yksi sanoi edes mitään syytä lähtiessään kesken. Näin ollen valtaosa ei edes kuullut, kuinka työ etenee. Kuinka he voivat siis olla valmiita, kun päämies tulee kuuntelemaan työn tuloksia seuraavalla kerralla? Mahtavatko nuoret aikuiset ymmärtää, mikä mahdollisuus heillä on käytettävänään? Tai hukattavanaan?
Välillä minun oli vaikea kuunnella ja seurata opetusta ja ryhmän toimintaa. Suoraan vieressäni oli joukko nk. pissiksiä (minä kai saan sanoa näin, kun en ole opettaja? ; ) ), jotka juttelivat Argentiinan ja Brasilian rajanylityksistä ja alkoholinjuonnista eri maissa. Jos kerran sitä läsnäolopakkoa ei ole, niin täytyykö sitä tulla häiritsemään muita? Alakerran kahvilassa olisi varmasti mukavampi jutella, kun ei tarvitse korottaa ääntään ja opettajan tarjoamat hyödyt eivät häiritse horinaa.
Toisella puolella luokkaa oli muunlaisia opiskelijoita. He keskustelivat, kommentoivat, osallistuivat ja ennen kaikkea haastoivat - niin opettajaa kuin itseäänkin. Mieleeni jäi vaaleatukkainen nauravainen nuori nainen, jonka huomasin tuntien aikana useampaan kertaan a. kuuntelevan, b. ajattelevan ja c. oivaltavan. Muistutin itseäni siitä lapsillekin tärkeästä opista: Suotta sitä kiinnittää huomiotaan huonosti käyttäytyviin, kun paikalla on palkitsevampaakin porukkaa. Päätin pitää tämän mielessä, kun menen omaan harjoitteluuni mahdollisesti samaan ryhmään. Otan kiitollisena vastaan kaikki ne tunteet, kun opiskelija tekee vaikutuksen.
Kuin suoraan työelämästä
Vaan kuinkas sitten kävikään? Yksikään neljästä ryhmästä ei ollut valmistellut esitystään sille tasolle, mitä eteneminen olisi edellyttänyt ja opiskelijaryhmä alkoi työstää esitystään siinä. Olihan heillä kaksi tuntia aikaa. Ehkä joku meistäkin on joskus, ihan vain joskus, ollut kokouksessa, johon osallistujat eivät ole valmistautuneet.
Kyllä! Tässä vaiheessa minulla tuli mieleeni ne kauhukokoukset, jossa yksi kirjoittaa ruudulla ja seitsemän muuta toljottaa valkokankaalle. "Kirjoita siihen 'kuinka'", sanoo yksi. "Vai olisiko 'miten' kuitenkin parempi?", kysyy toinen. Sen sijaan, että pöydän ympärillä olisi seitsemän katsomassa ruutua, nyt oli reilut parikymmentä. Huoh. Tämä olisi totta vieköön pitänyt tehdä pienryhmissä.
Sisäinen viestintä korostuu
Myös sisäinen viestintä muistutti minua totisesta työelämästä. On hienoa, että opiskelijat oppivat työelämälähtöisissä projekteissa, ja oppiaineet ovat takaa-alalla. Tässäkin projektissa opittiin ymmärtääkseni ainakin tutkimusmenetelmiä, viestintää ja toista kotimaista. Opettajiakin projektin ympärillä oli siis ainakin neljä (kun mukaan laskee yritysyhteistyöstä vastaavan henkilön).
Kurssiviestintä tuntui kuitenkin olevan kurssien sisäisiä. Yksi opettaja ohjeistaa, ja toinen jatkaa seuraavasta vaiheesta, mikäli opiskelijat ovat ymmärtäneet tehdä työnsä siihen asti. Sen sijaan, että opiskelijoilla olisi projektitiimejä ja työtiloja, heillä on Moodlensa jokaiselle kurssille. Ja tällä kertaa, opettajat eivät välttämättä tienneet, mitä toinen on ohjeistanut tai ainakaan se ei välittynyt opiskelijoille. Ihan kuin joku joskus olisi jossain työelämässä kohdannut samanlaista. Vai oliko se sittenkin niin, että oikeassa työelämässä siilojen ylitykset onnistuvat aina mutkitta?
Ope puhuu. Habla habla.
Jos edellisellä tunnilla tuli sellainen olo, että opettajilla oli mukava turvaverkko toisistaan, nyt tuli toisenlainen tunne. Opettaja oli varautunut täysin toisenlaiseen tilanteeseen, vaillinaisin tiedoin ja ennen kaikkea yksin tilanteessa - kuin perusperstai viestintäalalla. Hän selviytyi toki, mutta joutui sopimaan uuden ajan pienryhmän kanssa saadakseen työn ns. maaliin asti. Hän joutui myös puuttumaan etenemiseen varmasti enemmän kuin oli varautunut.
Minulle tuli järkytyksenä, että osa opiskelijoista suhtautui tunnin antiin niin leväperäisesti. Tunnin loppuessa paikalla oli enää vain kolmannes opiskelijoista, ja vain yksi sanoi edes mitään syytä lähtiessään kesken. Näin ollen valtaosa ei edes kuullut, kuinka työ etenee. Kuinka he voivat siis olla valmiita, kun päämies tulee kuuntelemaan työn tuloksia seuraavalla kerralla? Mahtavatko nuoret aikuiset ymmärtää, mikä mahdollisuus heillä on käytettävänään? Tai hukattavanaan?
Laidasta laitaan
Välillä minun oli vaikea kuunnella ja seurata opetusta ja ryhmän toimintaa. Suoraan vieressäni oli joukko nk. pissiksiä (minä kai saan sanoa näin, kun en ole opettaja? ; ) ), jotka juttelivat Argentiinan ja Brasilian rajanylityksistä ja alkoholinjuonnista eri maissa. Jos kerran sitä läsnäolopakkoa ei ole, niin täytyykö sitä tulla häiritsemään muita? Alakerran kahvilassa olisi varmasti mukavampi jutella, kun ei tarvitse korottaa ääntään ja opettajan tarjoamat hyödyt eivät häiritse horinaa.
Toisella puolella luokkaa oli muunlaisia opiskelijoita. He keskustelivat, kommentoivat, osallistuivat ja ennen kaikkea haastoivat - niin opettajaa kuin itseäänkin. Mieleeni jäi vaaleatukkainen nauravainen nuori nainen, jonka huomasin tuntien aikana useampaan kertaan a. kuuntelevan, b. ajattelevan ja c. oivaltavan. Muistutin itseäni siitä lapsillekin tärkeästä opista: Suotta sitä kiinnittää huomiotaan huonosti käyttäytyviin, kun paikalla on palkitsevampaakin porukkaa. Päätin pitää tämän mielessä, kun menen omaan harjoitteluuni mahdollisesti samaan ryhmään. Otan kiitollisena vastaan kaikki ne tunteet, kun opiskelija tekee vaikutuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti