Tänään seurasin kahta hyvin erilaista koulutusta. Aloitin päiväni osallistumalla etänä Jyväskylän yliopistolla pidettyyn CMADFI-tapahtumaan. Tilaisuus on yhteisömanagereille suunnattu ilmainen koulutustilaisuus, joka järjestetään nyt ymmärtääkseni jo viidettä kertaa. #cmadfi on verrattain aktiivinen hashtag Twitterissä.
Olisin kuvitellut yhteisömanagerien koulutustilaisuuden olevan yhteisöllisempi. Nyt järjestetty koulutuspäivä oli verrattain tyypillinen ja yliopistomaisen seminaarimainen. Laadukasta videostriimausta oli vaivatonta kuunnella niin tietokoneen ääressä omalla sängyllä kuin kännykän ruudulla dallatessani Porvoon kaduilla. Twitterissä keskusteltiin luonnollisesti, mutta se jäi tälläkin kertaa irralliseksi seminaarista, joka rakentui perinteiseen "ennalta valmisteltu puheenvuoro toisensa jälkeen" -muotoon.
Kävellessäni välillä kouluun kuuntelin edelleen seminaaria ja se olikin hyvin viihdyttävää. Huomasin itse asiassa kuuntelevani herkemmällä korvalla ulkoilmassa, kun olen jotenkin lähempänä luontoa ja syvintä olemustani.
Erään puheenvuoron loppupuolella oli hauska taukojumppa. Luennoitsija oli käynyt läpi yhteisömanagereille suunnatun kyselytutkimuksensa tulokset ja siirtyi aiheestaan luontevasti edellisen seminaarin palautekyselyyn. "Kerroitte, että seminaareissa istutaan liikaa", hän totesi ja jatkoi: "Koska omia aikoja seisomaan nouseminen on niin hankalaa, saatte nyt kaikki nousta seisomaan ja antaa minulle aplodit." Tässä oli suomalaisille sopivaa jurohuumoria yhdistettynä Amerikan meininkiin.
Osallistuin koululla viestinnän opetusharjoitteluun liittyvän työelämäprojektin oppituntiin. Tunnin tarkoituksena oli tehdä budjetti, käydä katsomassa järjestettävään tilaisuuteen liittyvät tilat viereisessä rakennuksessa ja nimetä oman messuosaston rastit kuvaavasti. Aika paljon tapahtumaa yhdelle kerralle.
Tunti alkoi tuttuun tapaan sillä, että paikalla olikin kaksi opettajaa, joista toinen ei tiennyt korvaavista järjestelyistä. Hän juoksi suunnittelemansa osuuden läpi oravapuheella, jotta ehti antaa viikkotehtävän opiskelijoille. Tieto muuttuneista järjestelyistä ei jälleen ollut saavuttanut kaikkia asianosaisia.
Opiskelijat saavat näistä tilanteista hyvän tuntuman siitä, mitä heikko sisäinen viestintä aiheuttaa. Kun tiedonjakamiselle ei ole yhteisiä käytäntöjä, syntyy turhanpäiväistä epävarmuutta (muutenkin epävarmuuden täyttämässä maailmassa) ja ihan puhdasta kiukkua työpäivään. Opiskelijat (projektityöntekijöinä) ja opettajat (ohjausryhmän jäseninä) ovat molemmat yhtä onnettoman tietämättömiä projektinsa statuksesta.
Opetusseurantaa koossa 24 tuntia.
Olisin kuvitellut yhteisömanagerien koulutustilaisuuden olevan yhteisöllisempi. Nyt järjestetty koulutuspäivä oli verrattain tyypillinen ja yliopistomaisen seminaarimainen. Laadukasta videostriimausta oli vaivatonta kuunnella niin tietokoneen ääressä omalla sängyllä kuin kännykän ruudulla dallatessani Porvoon kaduilla. Twitterissä keskusteltiin luonnollisesti, mutta se jäi tälläkin kertaa irralliseksi seminaarista, joka rakentui perinteiseen "ennalta valmisteltu puheenvuoro toisensa jälkeen" -muotoon.
Hauska lopetus
Kävellessäni välillä kouluun kuuntelin edelleen seminaaria ja se olikin hyvin viihdyttävää. Huomasin itse asiassa kuuntelevani herkemmällä korvalla ulkoilmassa, kun olen jotenkin lähempänä luontoa ja syvintä olemustani.
Erään puheenvuoron loppupuolella oli hauska taukojumppa. Luennoitsija oli käynyt läpi yhteisömanagereille suunnatun kyselytutkimuksensa tulokset ja siirtyi aiheestaan luontevasti edellisen seminaarin palautekyselyyn. "Kerroitte, että seminaareissa istutaan liikaa", hän totesi ja jatkoi: "Koska omia aikoja seisomaan nouseminen on niin hankalaa, saatte nyt kaikki nousta seisomaan ja antaa minulle aplodit." Tässä oli suomalaisille sopivaa jurohuumoria yhdistettynä Amerikan meininkiin.
Missä me ollaan?
Osallistuin koululla viestinnän opetusharjoitteluun liittyvän työelämäprojektin oppituntiin. Tunnin tarkoituksena oli tehdä budjetti, käydä katsomassa järjestettävään tilaisuuteen liittyvät tilat viereisessä rakennuksessa ja nimetä oman messuosaston rastit kuvaavasti. Aika paljon tapahtumaa yhdelle kerralle.
Tunti alkoi tuttuun tapaan sillä, että paikalla olikin kaksi opettajaa, joista toinen ei tiennyt korvaavista järjestelyistä. Hän juoksi suunnittelemansa osuuden läpi oravapuheella, jotta ehti antaa viikkotehtävän opiskelijoille. Tieto muuttuneista järjestelyistä ei jälleen ollut saavuttanut kaikkia asianosaisia.
Opiskelijat saavat näistä tilanteista hyvän tuntuman siitä, mitä heikko sisäinen viestintä aiheuttaa. Kun tiedonjakamiselle ei ole yhteisiä käytäntöjä, syntyy turhanpäiväistä epävarmuutta (muutenkin epävarmuuden täyttämässä maailmassa) ja ihan puhdasta kiukkua työpäivään. Opiskelijat (projektityöntekijöinä) ja opettajat (ohjausryhmän jäseninä) ovat molemmat yhtä onnettoman tietämättömiä projektinsa statuksesta.
Opetusseurantaa koossa 24 tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti