Olen nyt seurannut 26 tuntia opetusta ja tässä välissä on hyvä koota oppinsa, jotta sekin tulee tehtyä. Tuntiseurannat on raportoitu blogissani "opetusseuranta"-tunnisteella. Opetusseuranta oli hämmästyttävän opettavaista. Seurasin opetusta omassa työssäni (kaupallisessa oppilaitoksessa), työharjoittelupaikallani ammattikorkeakoulussa ja yliopistolla. Valtaosa seurannasta ja hämmennyksestänikin kohdistui ammattikorkeakouluuun ja siellä tapahtuviin muutoksiin, joten myös yhteenvetoni painottuu sinne.
Ensimmäinen huomioni ammattikorkeakoulusta oli, että opettaja ei ole enää luokissa edessä pälisemässä yksin, vaan tunnit ovat enemmänkin keskustelua aiheen (ja sitä edes näennäisesti liippaavien asioiden) ympärillä. Luokkiin katsoessaan lasiseinien läpi huomaakin, että opettajaa ei välttämättä edes erota.
Tämä on tietysti valtaosin erinomainen asia. Se ei saa kuitenkaan tarkoittaa, etteikö tunnin rakennetta olisi suunniteltu itse asiassa vieläkin tarkemmin. Opettajan pitää reagoida nopeisiin muutoksiin tunnin aikana ja muokkaamaan niin sisältöä kuin menetelmiä sen mukaisesti, että ne palvelevat sen hetken tilannetta ja oppimista.
Opiskelija kuitenkin vastaa itse omasta oppimisestaan, semminkin kun kyseessä on aikuisopiskelija. Siksi kummastelin opettajien kommentteja siitä, kuinka opiskelijoilta ei saa vaatia liikaa ─ esimerkiksi että tulisivat ajoissa tunnille ja tekisivät tehtävänsä ajoissa. Nämä ovat perusolettamuksia työelämässä.
Kyse on asettautumisesta opiskelijan prosessiin oman opettajan prosessin sijaan. Helppo homma tuo ei ole, mutta helpottaa varmasti myös opettajan arkityötä. Rinnalla kulkee myös ryhmän prosessi ja eri vaiheet lukukauden aikoina. Vaikka tarkat tunti- tai edes kurssisuunnitelmat ovat historiaa, ei varsinaista opetussuunnittelua voi jättää yksinäisen opettajan harteille. Se ei ole kokonaisuutta tarkastellen kovin fiksuakaan, kun työelämäprojektit koskevat liittyvät useampaan kurssiin.
Koulujen työelämälähtöiset projektit osoittivat nopeasti oppilaitoksen sisäisen viestinnän tilan, joka kyntää melko syvällä suossa. Jos lähtisin kehittämään yhtä asiaa kyseisessä ammattikorkeakoulussa, se olisi sisäinen viestintä. Sen kautta ilmenee kipupisteet niin kulttuurin tasolla, järjestelmällisessä projektinhallinnassa kuin esimerkiksi työkalujen tehokkaassa käytössä.
Työelämässä olen tunnettu "kukaan ei kertonut minulle" -asenteen vastustaja. Mikäli jonkun tiedon löytäminen tuntuu mahdottomalta, pitää etsiä toisia keinoja. Se ei ole mikään syy jättää omaa osuuttaan tekemättä tai siirtyä seuraavaan työelämän syövyttäjään eli "ei kuulu mulle" -asenteeseen. Sama koskee koulumaailmassa niin opiskelijoita kuin opettajia.
Tiedonhankinta pirstaloituneessa ympäristössä on vain yksi puoli opettajan työn muutosta. Myös käsityksemme oppimisesta ja teknologian hyödyntäminen (tai oletus siitä) ovat mullistaneet opettajan arkipäivää. Kun näin perustavanlaatuiset tekijät työssä muuttuvat (kiinalaisen ajanlaskun mukaan hujauksessa!), niin sekä uudet että kokeneet opettajat tarvitsevat apua pitääkseen työnsä hallinnassa. "Nyt mä tarvitsen nitroja" on lause opettajan suusta, joka liian usein kuvasi opettajan arkea.
Nyt ei enää oksenneta ─ eikä muuten suunnitellakaan
Ensimmäinen huomioni ammattikorkeakoulusta oli, että opettaja ei ole enää luokissa edessä pälisemässä yksin, vaan tunnit ovat enemmänkin keskustelua aiheen (ja sitä edes näennäisesti liippaavien asioiden) ympärillä. Luokkiin katsoessaan lasiseinien läpi huomaakin, että opettajaa ei välttämättä edes erota.
Tämä on tietysti valtaosin erinomainen asia. Se ei saa kuitenkaan tarkoittaa, etteikö tunnin rakennetta olisi suunniteltu itse asiassa vieläkin tarkemmin. Opettajan pitää reagoida nopeisiin muutoksiin tunnin aikana ja muokkaamaan niin sisältöä kuin menetelmiä sen mukaisesti, että ne palvelevat sen hetken tilannetta ja oppimista.
Opiskelija kuitenkin vastaa itse omasta oppimisestaan, semminkin kun kyseessä on aikuisopiskelija. Siksi kummastelin opettajien kommentteja siitä, kuinka opiskelijoilta ei saa vaatia liikaa ─ esimerkiksi että tulisivat ajoissa tunnille ja tekisivät tehtävänsä ajoissa. Nämä ovat perusolettamuksia työelämässä.
Kyse on asettautumisesta opiskelijan prosessiin oman opettajan prosessin sijaan. Helppo homma tuo ei ole, mutta helpottaa varmasti myös opettajan arkityötä. Rinnalla kulkee myös ryhmän prosessi ja eri vaiheet lukukauden aikoina. Vaikka tarkat tunti- tai edes kurssisuunnitelmat ovat historiaa, ei varsinaista opetussuunnittelua voi jättää yksinäisen opettajan harteille. Se ei ole kokonaisuutta tarkastellen kovin fiksuakaan, kun työelämäprojektit koskevat liittyvät useampaan kurssiin.
Tieto hajallaan, työ muuttuu, kuka auttaa?
Koulujen työelämälähtöiset projektit osoittivat nopeasti oppilaitoksen sisäisen viestinnän tilan, joka kyntää melko syvällä suossa. Jos lähtisin kehittämään yhtä asiaa kyseisessä ammattikorkeakoulussa, se olisi sisäinen viestintä. Sen kautta ilmenee kipupisteet niin kulttuurin tasolla, järjestelmällisessä projektinhallinnassa kuin esimerkiksi työkalujen tehokkaassa käytössä.
Työelämässä olen tunnettu "kukaan ei kertonut minulle" -asenteen vastustaja. Mikäli jonkun tiedon löytäminen tuntuu mahdottomalta, pitää etsiä toisia keinoja. Se ei ole mikään syy jättää omaa osuuttaan tekemättä tai siirtyä seuraavaan työelämän syövyttäjään eli "ei kuulu mulle" -asenteeseen. Sama koskee koulumaailmassa niin opiskelijoita kuin opettajia.
Tiedonhankinta pirstaloituneessa ympäristössä on vain yksi puoli opettajan työn muutosta. Myös käsityksemme oppimisesta ja teknologian hyödyntäminen (tai oletus siitä) ovat mullistaneet opettajan arkipäivää. Kun näin perustavanlaatuiset tekijät työssä muuttuvat (kiinalaisen ajanlaskun mukaan hujauksessa!), niin sekä uudet että kokeneet opettajat tarvitsevat apua pitääkseen työnsä hallinnassa. "Nyt mä tarvitsen nitroja" on lause opettajan suusta, joka liian usein kuvasi opettajan arkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti